Maailma kotina

Siitä on kohta kaksi vuotta, kun viimeisen kerran lensimme kovin tutuksi tullutta reittiä Boston Logan - Keflavik (Islanti) - Helsinki. Olimme palaamassa pysyvästi Suomeen keväällä 2018 pitkän Amerikan reissumme jälkeen, ja olimme tosi posiitiivisina kaikesta tulevasta.

Se fiilis, että nyt aivan superihanaa alkaa elämään "helppoa" elämää Suomessa, kun on kerrankin ja vihdoin sen maan kansalainen, missä asuu, puhuu äidinkielenään sitä kieltä, mitä muutkin puhuvat ja tietää paikat ja tavat täysin.

Mutta tiedättekö. Kyllä se vain niin on, että kun otat ja lähdet maailmalle, ja jäät sinne moneksi vuodeksi, niin asiat ja tavat ja kaikki muuttuvat myös kotimaassa. Tai sitten muuttuu samalla niin paljon itse, että paluushokki on paljon pahempi, kuin mikään aiemmin koettu kulttuurishokki uusissa asuinmaissa. Tämä oli meidän toinen paluumuutto, ja satoja kertoja pahempi, mihin olin ikinä osannut edes kuvitelmissani mennä.

Kuten varmasti suurin osa lukijoista tietääkin, olemme asuneet Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Sen lisäksi on vietetty aikaa myös Espanjassa aikoinaan melko paljon. Espanja oli silti lomakotimaa, eli sitä ei sinänsä lasketa. Toki sielläkin piti omat jutut oppia ja sisäistää. Kanadassa ja USA:ssa on kuitenkin ollut ihan oikeasti kodit ja elämä.

En nyt koe mitenkään tarpeelliseksi lähteä pohtimaan sen enempää sitä, miten raskasta Suomessa paluumuuttajana on ollut monista ja monista eri syistä. Yksi kevät, kaksi syksyä, kaksi talvea ja kaksi kesää näyttivät kuitenkin sen, että matka tulee jatkumaan ennemmin tai myöhemmin. Ja yhtäkkiä kävikin niin, että tässä tammikuussa alkoi vihdoin todellakin varmistua se, että reissuun päästään ehkä nopeammin kuin arvataankaan. Toki teimme periaatepäätöksen jo paljon aikaisemmin, mutta kun koskaan ei tiedä mikä maa lopulta on tarjolla, kannattaako lähteä vaiko ei, ja miten nopeasti asiat järjestyvät.

Me olimme päättäneet, että Yhdysvallat ei ole tällä hetkellä realistinen vaihtoehto, vaan kohde pitää löytyä Euroopasta. Meillä oli muutama maa ykköstoiveena, ja pitkään näyttikin siltä, että Hollanti olisi tuleva kotimaa. Ruotsi ja Saksa olivat myös vaihtoehtojen joukossa. Suurin haaveeni oli kuitenkin Skotlanti tai Englanti. Lontoon kanssa tulisi kuitenkin ongelmia. Jos työpaikka olisi Cityn alueella, olisi työmatkat myös aika haastavia ihan jo siksi, että meillä tämän porukan kanssa ei olisi todellakaan varaa vuokrata residenssiä Notting Hillistä. Kodin sijainti tulisi käytännössä olemaan jostain paljon pidemmällä. Onneksi Lontoon keskusta ei ole etenkään it-alalla se ainoa ja oikea. Paljon yrityksiä on keskittynyt muun muassa Readingiin, joka on kuitenkin aika nopean junamatkan päässä Lontoosta.

Haaveilin salaa siitä, että jostain puskista tulisikin mahdollisuus muuttaa Lontoon ulkopuolelle, vähän maalle. Ihania lenkkimaastoja, linnoja, puistoja, sumuisia ilmoja, aikaista kevättä, ratsastusreittejä. Pääasiallisena vaatetuksena lähinnä Huntersit ja öljykangastakki. Skotlantilainen superpehmeä villakaulahuivi ja ehkä sitten skandinaavisena yksityiskohtana Fjällrävenin reppu. (No, siis tietty sellaisena vähän snobinpana vaihtoehtona Mulberryn crossbody-laukku. Mielellän vintage.)

Väsäilin alkutalven aarrekarttaa. Sinne tuli mukaan myös vähän sisustusta, vähän puutarhoja, vähän Burleighin klassisia astioita. Vähän sitä sun tätä, joka muistutti positiivisesti mun lempparijutuista tuolla kauniilla ja historiaa täynnä olevalla saarella. Olin täysin varma, että jollain tavalla tämä tulee menemään niin, että meidän uudet hoodit tulevat olemaan country livingin luvatussa maassa! Sitäpaitsi New Englandin jatkumo olisi - totta ihmeessä, kaikilla tavoilla ajateltuna vain ja ainoastaan - se oikea ja alkuperäinen Englanti.