Pastellinsävyisiä tunnelmia keittiöstä

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018











Harvoin meillä on näin tyhjää ja karsittua, mutta nyt tehtiin vähän kuvauksia täällä talossa, joten arki ja elämä on aivan tipotiessään. Meillä on tosi hankala kuvata tuon katon takia. Tai mun mielestä se on hankaalaa. Se vie kyllä kaiken valon, koska on ärsyttävän matala ja mattapintainen. Ja kuten olen ainemmin kertonut, amerikkalaiseen tapaan rapattu rätillä. Jotain sellaista, jota en antaisi koskaan tehdä, jos voisin itse valita. Tämä talohan on ns. valmis paketti, ja on taloyhtiössä, jossa samanlaisia mökkejä on tusinassa kolmetoista. Iso alue ja paljon omakotitaloja melko pienillä tonteilla. Voit valita rakennusaikana pohjakuvien perusteella millaisen talon haluat, ja se sitten rakennetaan rakennuttajan / myyjän puolesta. Tämä ei ole kovin yleistä täällä mutta jonkin verran näitä on. Yleensä rakentaja tekee talot valmiiksi ja sitten vasta myy. Siinä on ongelmana se, ettei voi tietysti vaikuttaa mihinkään pintaratkaisuihin sen jälkeen enää, kun talo on valmiiksi tehty. Tällainen etukäteen ostettu talo taas on siitä hyvä että näihin voi tehdä muutoksia, mutta huono, koska alue voi olla keskeneräinen pitkään. Katon rättirappaaminen on ns. normaalia ja jos olisit halunnut muuta, se olisi maksanut oikeasti ihan tolkuttomasti. Rakentajat rahastavat usein juuri muutostöistä sitten rosvomaisen paljon. Muun muassa meillä oli talon sisäseinien maalinsävyn vaihtaminen jotain niin älytöntä, että puolella summalla siitä olisi teettänyt uudet maalaukset jälkikäteen toisella tekijällä. Hullua myös siksi, että jokatapauksessa seinät maalataan ja se kuuluu hintaan. Ja seiniin tulee rakentajan valitsema sävy. Jos siis olisit halunnut muun sävyn, olisi pitänyt kirjoittaa viisinumeroinen shekki. No thanks! Mutta tätä se on, kun talobisneksessä täällä on myyjän markkinat. Ei ihan sellaista, mitä San Diegossa, mutta aika hurjaa kuitenkin.

Meillä siis kamala katto, mutta sen kanssa on eletty. Ja vähän siihen on ehkä tottunut. Kuvatessa se haittaa, koska vaikka valoa tulisi ikkunoista, katto syö sitä todella paljon. Se on kuin musta aukko! Lisäksi katto on kohtuullisen matala. Tässä syitä, miksi kuvaus meidän talossa ei aina inspiroi. Kuvista ei meinaa tulla yhtään mitään, vaikka kuinka säätäisi valotusta ja käyttäisi jalustaa. Etenkin isommat alueet ovat tosi mahdottomia. Odottelen yleensä aurinkoista päivää, mutta sitten taas ei ole aina aikaa siivota paikkoja tip top, niin kuvia tule otettua tosi yksitoikkoisesti vain parista nurkasta.

Nyt siis erikoistilanne ja kuvaan pääsi myös hieman tuota keittiötä. Tällaista vaaleanbeigeä ja vaaleanroosaa meillä juuri nyt. Pellavaa ja pastellia löytyy eri muodoissa - ovat ihan ykkösiä ja niihin en kyllästy, mutta lisäksi vähän mustaa, metallia, juuttia ja rottinkia. Ja sellaista vähän kulahtanutta puuta. Plus meidän hieman kärsinyt laventeli. Olin jo varma, että nyt alkaa kevätkelit pian, joten hommasin sen valmiiksi. Ei tykkää yhtään olla sisätiloissa, ja kukat raukat roikkuvat nuukahtaneena, vaikka antaisin vettä. Kokeilin jo pitää viileässä autotallissa yöt, mutta ei tuntunut auttavan. Saa nähdä, miten käy. Vähän jo lupailtiin kevätkelejä ensi viikolle. Jospa laventelikin saisi sitten ulkohoitoa.

Sinisten sävyjen kevätkoti

torstai 22. maaliskuuta 2018















Ostin Suomesta talvella Pentikin uutta Pioni-kangasta, joka kävi ensinäkemältä silmään ihastuttaen ihan mielettömän paljon. Muutenkin Pentik on taas ikään kuin "tullut takaisin", koska oli aikoja tuossa välissä, jolloin en tykännyt oikein mistään uusista kuoseista. Nyt ollaan oltu kyllä taas pari vuotta niin oikeilla urilla, että täytyy olla iloinen. Iloinen siksi, että olen aina, siis oikeasti AINA, ollut "pentiksisustaja" ja olen sen mukana elänyt niin pitkään. Ensimmäiset Pentik-mukini ostin Forumin ihanasta pienestä lasiseinäisestä myymälästä kakkoslaatuisena ja tarjouksessa. Olin ehkä 15 vuotias. Oli muuten kallista silloin teinille. Tuntui ettei kukaan voi koskaan maksaa niin paljon yhdestä mukista. Onneksi mulla oli ystävä, jonka kanssa rakastettiin molemmat Pentikiä yhtä paljon. Ei tullut kummeksuntaa, kun me lähdettiin huvikseen fiilistelemään myös Helsingin isompaan myymälään, joka oli kahdessa kerroksessa jossain siellä Aleksin ja Espan välissä. Tästä on aikaa ihan älyttömästi! Pentik on ollut se mun juttu ja enemmän omannäköinen kuin vaikkapa Marimekko, josta kyllä siitäkin tykkään. (Ainakin aina välillä :-)

Mutta Pioni-kankaaseen palatakseni. Ostin siis isomman palan kangasta, josta ompelin noin 75x75cm kokoiset tyynynpäälliset. (Sisällä on IKEA:n iso sisätyyny.) Näiden tyynyjen myötä sinistä piti laittaa lisää ja nythän sitä on. Tuo seinä oli tietysti jo aiemmin maalattu, mutta näyttää nyt taas oikein hyvältä. Ehkä hitusen tumma, mutta jotenkin tämän talon olohuone tuli tumman seinän kanssa paljon paremmaksi. Vaaleat seinät ja tuo kamala katto mikä on amerikkalaisesti tyypilliseen tapaan rätillä rapattu katto olivat tässä tilassa ihan kamala yhdistelmä. (Ja luit oikein, rätillä!)

IKEA:n Storsele-rottinkituolit ostettiin alun perin terassikäyttöön, mutta ovat sitten lopulta olleet olkkarissa. Halpa hinta tuosta tuolista kyllä, täytyy sanoa! Meinaan hankkia samanlaiset Suomeen parvekkeelle, jossa on katos. Eivät varmasti sateesta oikein tykkää, mutta muuten mielestäni menevät ulkona tosi hyvin. Trendikkäät sisustusihmiset ovat jo kaartaneet seuraavan korituolitrendin pariin, joka taitaa olla IKEA:n Stockholm 2017-rottinkinen lepotuoli, mutta minä tykkään kyllä edelleen tämän mustan korkeaselkäisen Storselen mallista. 

Meillä sataa lunta, mutta itse alan vähitellen jo kääntämään katsetta kevääseen. 
Muutaman viikon päästä lentelenkin taas Suomeen :-) Ja toivon, että sitä vaaleanpunaista Pioni-kangasta saa vielä sitten. Melkein pakkomielle saada siitä pöytäliina tai vähintäänkin kaitis. No, eiköhän sitä ole. (Peukut pystyyn!)

Kesäkodin keittiössä








"Kesäkoti" eli Suomen koti on ollut tässä taas mielessä.
Pian sinne taas päästään!

Meillä tuo toinen puoliskoni käyttää talosta nimeä kesähuvila, ja vähänhän se sellainen mökki onkin :-D Mun haave vanhasta talosta ei toteutunut, mutta sain kuitenkin talon, joka on sisältä sellainen osittain vanhan henkinen. Hain lähinnä sellaista vanhaa kaupunkiasuntofiilistä, en maalaistaloa. Olen ollut melkein kaikkeen aika tyytyväinen.

Virallisesti talo on kyllä siis ihan talo. Uusille lukijoille tiedoksi, että se on muokattu versio Kannustalon Aurora-mallistosta ja tosiaan rinteeseen rakennettu. Alakerta meillä on harkkoa eli ns. kivitalo, mutta yläkerta tuli Kannustalolta elementtinä. Koko talo on silti Kannustalo, ja se on verhoiltu puulla kokonaan. Rinnetalomaisuus on ns. hämätty autokatoksen avulla. 

Keittiöstä pääsee ns. yläterassille suoraan. Se ei ole parveke, vaan yläpihan terassi. Suunnittelin keittiön paikan tähän, koska tuossa kohdassa on ihana vanha omenapuu ja siihen paistaa aurinko suurin piirtein aina. Ajattelin, että parempaa ei voi olla, kuin suora käynti keittiöstä ulkoilmaan. Ja tähän ollaan oltu tyytyväisiä. Tämä omenapuu siis oikeastaan määritteli meidän keittiön sijainnin ja vähän samalla koko talon pohjaa.

Löysin muutamat kuvat, mitkä toissa vuonna otettu.
Mulla on ollut nyt tässä samaan aikaan verhojenhankinta-ajatuksia ja sopivasti noiden kuvien kanssa pohdin, mikä nyt olisikaan paras vaihtoehto. Meillä on talopaketin mukana tulleet sälekaihtimet, mutta en pidä niistä yhtään. Keittiön toinen ikkuna on sellainen, että siitä ei kukaan vieras näe sisään, mutta tiskipöydän ikkuna on taas naapuriin päin, joten se on kiva saada peitoon tarvittaessa. Siitä paistaa monesti myös aurinko niin, että pitää hieman himmentää. Alan olla vähän kyllästynyt noihin punaisiin raitaverhoihin ja nyt niille taitaa olla seuraava kohde veneessä. Joten uutta verhoa pitäisi kehitellä tänne. Mutta voin sanoa, että huvittaisi tehdä vähän muutakin remppaa. Muun muassa vähän seinien maalaamista. Kesällä sitten katsotaan, mihin suuntaan edetään.

Kuvasatoa Country Living -messuilta














Vintage living -tyylin faneille ehdoton kesäkohde on New Yorkin osavaltiossa vuosittain pidettävät Country Living -lehden järjestämät, ja sen nimeä kantavat messut. Olen nyt käynyt siellä kolmena peräkkäisenä kesänä, aina kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Näin tammikuun lopussa mieltä piristää kesän ajattelu ja se, mitä kaikkea kivaa voikaan ja jaksaakaan taas tehdä, kun aurinkoa sekä valoa on riittävästi tarjolla ja vähän enemmänkin!

Viime kerralla aikataulujen vuoksi meni käynti ihan sinne viimeiselle päivälle, sunnuntaille, ja se oli kyllä aikamoinen pettymys. Moni kauppias oli jo pakannut kamppeensa vaniin ja lähtenyt tien päälle - mikäs siinä, jos kauppa on käynyt ja hyllyt tyhjentyneet. Mutta tosiaan harmi sinänsä, kun itse ajaa kolme tuntia, ja saa vain puolet siitä, mitä luulee saavansa. No aikaisempina vuosina olenkin ollut jo varhaisemmin paikalla, joten on tämä sinänsä nähty. Tavaraähky on taattu ja lopulta valinnan vaikeus tulee esiin sellaisena hankaluutena, ettei keksi ostaa mitään. Parhaat ostokseni olenkin sitten lopulta tehnyt ruokakioskeilta tai omatekoista maalaismajoneesia myyviltä kauppiailta. Ruoka nyt onkin oikein hyvä ostoskohde, se ei sinänsä täytä kotia ja siitä pääsee syömällä eroon :-) 

Messuilla on niin antiikkia kuin uutta tavaraa. Kirjoja, kässäilyjä, ruokaa (kuten tuli jo mainittua), uutta vintagetyyliä, amerikkalaista ja jonkin verran tuontitavaraa. Pääosissa ovat kuitenkin sellaiset vähän kulahtaneet romuromanttiset jutut. Kauppiaita tulee pitkin maata, mutta yleisesti tämä New Yorkin osavaltio ja meidän Massachusetts on loistavaa aluetta kaikenlaisille antiikkikirppiksille ja rompetoreille. Kesällä niitäkin riittää, kun osaa etsiä ja osuu kohdalle. 


Jostain syystä tämä postausidea putkahti nyt mieleeni, kun halusin löytää jotain positiivista ja mukavaa amerikkalaista omaankin mieleeni. Ikävät jutut ovat niitä, joista pääosin uutisoidaan. On täällä vaikka mitä ihanaa ja kivaakin, vaikka oikeasti sitä toistakin puolta turhan paljon.  Mutta ainakin tätä vanhaa tavaraa ja antiikkia löytyy ja rompetoreilla kiertely on mun mielestä ihan parasta :-)

Puutarhaunelmia siirtolapuutarhassa

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018







 




















Lupailin instan puolella, että kirjoittelisin tänään hieman ajatuksia tulevan kesän puutarhuroinneista. Tänä keväänä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen pääsen kuopsuttelemaan multaa oikeasti ajoissa, enkä vasta heinäkuun puolella, kun rikkaruohot ovat jo villiintyneet ja nokkoset valloittaneet ruusupenkit. Jospa saisin jotain myös kasvatetuksi ihan siemenistä! Jospa tekisin nyt sen kovasti ajatuksissa pyörineen kunnollisen kasvimaan. Saa nähdä ja ilmoista riippuu. Olen normaalisti tähän aikaan vuodesta jo kerännyt itselleni omassa kaveripiirissä jo hyvin perinteiseksi tulleen "Hannan kesästressin". Tätä on nyt vähän kummaksuttu, että mikäs stressi se nyt sellainen on, jota ei vielä ole kehitetty. Oli jo kovasti tulossa, kun meinasin lähteä mukaan yhteen isompaan projektiin. Mutta onneksi järki sanoi ei. Ei pysty, ei kykene. Joskus se järkikin osaa olla järkevä! Yleensä kun menee tunteella, järki jää vähän sinne pysäkille heiluttamaan. Toisaalta omaan myös jahkaajaminän, joka pingottaa ja odotuttaa kaikkea, eikä pysty tekemään päätöksiä. Siksi on tervetullutta, että välillä mennään vain eikä mietitä. 

Kesästressiä ei kuitenkaan sen kummemmin ole vielä keksinyt, mitä nyt yksi hiivatin ruotsin kurssi pitäisi saada tehdyksi. Mutta en jaksa murehtia sitäkään. Onko tässä menty joku keski-iän rajapyykki, kun ei viitsi murehtia juuri mistään tällaisesta. Olen kyllä paukuttanut päähäni monen monta kuukautta, ettei kannata miettiä asioita, joille ei välttämättä voi mitään, JA että oikeastihan asiat järjestyy jotenkin. What doesn´t kill you makes you stronger. 

Kaivoin tietokoneelta kuvia muihin tarkoituksiin tässä menneellä viikolla, ja pääsin oikein kunnolla kesäfiilikseen löytäessäni nämä siirtolapuutarhaotokset eräältä syyskesäiseltä päivältä. Voi mikä fiilis ja voi mikä valo. Syysvaloa, eikä tosin kyllä kevätvaloakaan voita mikään. Kesävalo, no hei sekin on ihan kiva. Mutta syysvalossa kuvat ovat aina jotekin tosi syvällisiä ja lämpöisiä. Niin on tässäkin tapauksessa asian laita. Rakastan kävellä siirtolapuutarhapalstoilla ja ihailla ihmisten tontteja. Ja kamerallahan ei olisi virkaa, jos ei niitä kuvaisi. Joten tässä tulee. Inspiraatiota maaliskuun lumimyräköiden ja lumikasojen keskelle. Hei oikeesti, kyllä se kevät on melkein täällä! Jaksaa, jaksaa...