Vakavia ajatuksia, iloisia odotuksia


Kohta taas kotona! Jippii!!
Sitä aina odottaa pääsevänsä kotiin, vaikka välillä on ihan kivaa olla poissakin.
Reissufamily menee ja tulee ja välillä ollaan osa porukka muualla kuin toiset. Ensin olin ihan ihmeissäni, miten tällainen voi koskaan toimia tai miten ihmeessä tästä selvitään. Mutta näköjään hengissä ollaan. Tiedossa taas enemmän ja vähemmän Suomessa olemista - henkiöstä riippuen. Vaikeinta on mun mielestä olla yksin vastuussa lapsista 24 / 7, etenkin kun ei puhuta viikosta tai kahdesta vaan kuukausista. Viime syksynä ja talvena kyllä ihmettelin, kuinka ikinä yksinhuoltajat jaksaa. Sellaiset yksinhuoltajat, joilla ei ole edes sitä viikonloppuvanhempaa olemassa. On jostain syystä ihan yksin. 

Tänä keväänä toukokuun lopussa kävi pahin mahdollinen eräälle sukulaiselleni. Häneltä jäi nyt vaimo ja kaksi pientä lasta. Olen surrut menetettyä ihmistä, mutta ollut ihmeissäni, miten jäljelle jäänyt vanhempi tulee kaikessa jaksamaan. Ihmetystä on herättänyt myös se, että hän on itse reipas ja aikaansaava ja lapsia todella paljon ajatteleva. Kyseli kaupungilta, voisiko saada tukiperheen ainakin nyt pahimman yli. Että jollain tavalla selviäisivät pahimman yli koko perhe - äiti ja lapset. Kaupungilta tuli suoraan ilmoitus, ettei ole resursseja. Ei ole ongelmaperhe. Oma tajuaminen siihen, että ennaltaehkäisevä apu lasten isän kuoleman jälkeen olisi nyt melkoisen tärkeää, ei auttanut mitään. Se oli ennemminkin huono asia. Olet reipas, kyselet itse = et ole ongelmatapaus.

Mutta näin se taitaa mennä. Resurssit vähissä, ennalta ei oikein ehditä tai kyetä enää ehkäisemään. Harmittaa tämä asia todella hirveästi, koska en ole itse auttamassa :-( 

Tulipa nyt tämäkin tähän avattua, vaikka ei oikein ensin pitänyt. En ole ennen menettänyt ketään ikäistäni ja tämä on ollut aikamoisen riipaiseva kokemus. Etenkin, kun sukulainen oli melko läheinen ollut pienestä saakka.  

Mutta elämää on jatkettava. Sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen tässä siitä, että meidän ei auta jäädä suremaan vaan pitää jatkaa elämää niin hyvin, kuin mahdollista. Menneelle ei mahda mitään, mutta tulevaan ja tähän hetkeen voi vaikuttaa. Täytyy vaan yrittää jaksaa muistaa pitää se mielessä!

Rakkaan kodin kuvia tällä kertaa, minä odotan innolla että pääsen kaivamaan multaa ja riipimään rikkaruohoja. Ja ehkäpä siellä on jokunen myöhäinen pionikin vielä jäljellä!






5 kommenttia

  1. Jos apua haluaa, niin pitää laittaa kaveri kyselemään sitä apua, muuten olet liian reipas ja pirteä. Tiedän kokemuksesta! Eli nyt vaan kaverit ja läheiset soittelemaan apua ja olemaan huolissaan, sillain sitä apua tulee paremmin.
    Voimia!

    VastaaPoista
  2. Osanottoni ja halaus Hannis <3 En nyt ala paasaamaan, koska tästä tulisi romaani siitä, miten minun mielestäni kuntien ja valtion rahoja haaskataan kaikkeen vähemmän turhaan kuin ihmisten hyvinvointiin. Onneksi meidän pojat oli jo yli kymmenvuotiaita, kun minä yllättäin jouduin sairaalaan kuukausiksi. Mieheni oli muutenkin ihan shokissa, enkä itse asiassa tiedä, opastettiinko sairaalassa mitenkään minkäänlaisen avun suuntaan, edes henkisen tuen. Mieheni ei itse olisi älynnyt hakea apea, mutta onneksi isovanhemmat ja minun siskoni järjestivät apua ihan kodinhoitoon ja lasten ruokailuihin, kun mies ramppasi sairaalassa. Myös naapurusto ja poikien koulukaverien vanhemmat tarjosivat apuaan. Kävivät jopa istuttamassa mulle kukkia pihalle ennen sairaalasta kotiutumistani :)

    Jotenkin ajattelen, että läheisen menetettyään pitäisi saada surra, eikä tarvitsisi olla reipas. Siksi juuri sinunkin peräänkuuluttamasi tuki olisi tosi tärkeää.

    Tervetuloa Suomeen! Tänne on luvattu kosteaa heinäkuuta, mutta toivottavasti ennusteet menevät päälaelleen ja pääset tonkimaan pihalle :) Aivan ihana tuo ensimmäinen ruusukuva!

    VastaaPoista
  3. Tuo on kyllä kurjuutta, että apua itse hakeva tai pyytävä ei sitä aina saa. Tulee paljon kalliimmaksi yhteiskunnalle auttaa apua tarvitsevaa sitten, kun on kaikki omat resurssit käytetty.

    Teillä on kaunis koti! :)

    VastaaPoista
  4. Surullinen tapaus. Eikö perheellä ole omaa tukiverkkoa, josta saisi apua? Jos ei, niin luulisi löytyvän ihmisiä, jotka haluavat auttaa ilman viranomaisten puuttumistakin. Lastensuojelun resussit ovat rajalliset ja moniongelmallisia perheitä riittää. En yhtään ihmettele tuota vastausta, joka sieltä on annettu.
    Nyt vaan kyselyä pystyy, että kuka haluaisi auttaa ja sitoutua tähän perheeseen.

    Sirkku Pirkanmaalta

    VastaaPoista
  5. Osanottoni.

    Kysymykseesi, miten totaali-yh (enkä tarkoita nyt juuri puolisonsa menettänyttä leskeä vaan yleensä) jaksaa ja pärjää. Vastaus: sitä vain kummasti jaksaa ja pärjää, kun on pakko. Olen lähes totaali-yh, vaikka yhteishuolto lasten isän kanssa onkin, isä ei vain jaksa tavata lapsia kuin kerran vuodessa yhden viikonlopun. Kummasti sitä tottuu ja jaksaa.

    VastaaPoista

Kaunis kiitos kommentista :-) Yritän vastata aina jokaiselle, joskus voi olla pientä viivettä…

Back to Top