Kohta taas kotona! Jippii!!
Sitä aina odottaa pääsevänsä kotiin, vaikka välillä on ihan kivaa olla poissakin.
Reissufamily menee ja tulee ja välillä ollaan osa porukka muualla kuin toiset. Ensin olin ihan ihmeissäni, miten tällainen voi koskaan toimia tai miten ihmeessä tästä selvitään. Mutta näköjään hengissä ollaan. Tiedossa taas enemmän ja vähemmän Suomessa olemista - henkiöstä riippuen. Vaikeinta on mun mielestä olla yksin vastuussa lapsista 24 / 7, etenkin kun ei puhuta viikosta tai kahdesta vaan kuukausista. Viime syksynä ja talvena kyllä ihmettelin, kuinka ikinä yksinhuoltajat jaksaa. Sellaiset yksinhuoltajat, joilla ei ole edes sitä viikonloppuvanhempaa olemassa. On jostain syystä ihan yksin.
Tänä keväänä toukokuun lopussa kävi pahin mahdollinen eräälle sukulaiselleni. Häneltä jäi nyt vaimo ja kaksi pientä lasta. Olen surrut menetettyä ihmistä, mutta ollut ihmeissäni, miten jäljelle jäänyt vanhempi tulee kaikessa jaksamaan. Ihmetystä on herättänyt myös se, että hän on itse reipas ja aikaansaava ja lapsia todella paljon ajatteleva. Kyseli kaupungilta, voisiko saada tukiperheen ainakin nyt pahimman yli. Että jollain tavalla selviäisivät pahimman yli koko perhe - äiti ja lapset. Kaupungilta tuli suoraan ilmoitus, ettei ole resursseja. Ei ole ongelmaperhe. Oma tajuaminen siihen, että ennaltaehkäisevä apu lasten isän kuoleman jälkeen olisi nyt melkoisen tärkeää, ei auttanut mitään. Se oli ennemminkin huono asia. Olet reipas, kyselet itse = et ole ongelmatapaus.
Mutta näin se taitaa mennä. Resurssit vähissä, ennalta ei oikein ehditä tai kyetä enää ehkäisemään. Harmittaa tämä asia todella hirveästi, koska en ole itse auttamassa :-(
Tulipa nyt tämäkin tähän avattua, vaikka ei oikein ensin pitänyt. En ole ennen menettänyt ketään ikäistäni ja tämä on ollut aikamoisen riipaiseva kokemus. Etenkin, kun sukulainen oli melko läheinen ollut pienestä saakka.
Mutta elämää on jatkettava. Sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen tässä siitä, että meidän ei auta jäädä suremaan vaan pitää jatkaa elämää niin hyvin, kuin mahdollista. Menneelle ei mahda mitään, mutta tulevaan ja tähän hetkeen voi vaikuttaa. Täytyy vaan yrittää jaksaa muistaa pitää se mielessä!
Rakkaan kodin kuvia tällä kertaa, minä odotan innolla että pääsen kaivamaan multaa ja riipimään rikkaruohoja. Ja ehkäpä siellä on jokunen myöhäinen pionikin vielä jäljellä!