keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Meidän farmilla


Meillä on lähistöllä farmi, jossa ollaan käyty nyt parin vuoden ajan ihan säännöllisesti. Samalla saadaan mukava ulkoilulenkki aikaan ja syödään vähän eväitä ulkoilmassa.

Poikien mielestä kanalassa täytyy käydä aina mielellään ekana.

Se on jostain syystä suosituin paikka meidän poikien mielestä.
Ehkä siksi, että siellä on ihan spesiaali kananmunanpunnituspaikka.
Tällä kukolla oli kyllä hurjasti asiaa. Kiekui kuin viimeistä päivää!


Heinäkuorman kyytiin pääsee maksusta ajelemaan.



Pikkuiset possulaiset olivat hauskoja. Liikkuivat laumassa ja tulivat kun vihelsi.
Vesikuppi oli paras paikka leikkiä. Sinne oli hyvä tunkea sorkat ja sotkea.
Ja eikun taas levolle!



Tallikissalla oli tällä kertaa kiirus.
Hän ei ehtinyt jäädä silitettäväksi tai poseeraamaan.
Ilmeisesti liikaa hommia.
Yleensä kaveria on saanut paijata ja kuvailla ihan niin paljon, kuin jaksaa.


Opetustilalla, jolla parhaillaan menossa 60-vuotis juhlavuosi, oli ilmeisesti teetetty lapsilla näitä lippuviirejä. Joku on jaksanut ommella niistä viirinauhoja. Niitä oli niin lampolassa, kanalassa, tallissa ja vuohien asumuksen koristeena. Taisi muuten olla myös tilan pikkuisella torikojullakin.
Hauska idea!


Pikkukilit - vaikkakin jo useamman kuukauden vanhat sellaiset - ovat päättäneet ahtautua syöttökaukaloon. Kuva valehtelee hieman. Oikeasti tuo oli tosi ahdas. Vähän huvitti!


Maatilan eläinrakennuksissa on jokaisessa tällainen samanlainen liukuovisysteemi.
Näitä muuten käytetään myös sisustuksessa.
 Onkohan Suomessa mitään vastaavaa saatavilla, tuo kiskosysteemi on tosi simppeli ja kätevä.


Lampaillakin siesta meneillään... Kuuma on tuossa karvassa, kun ulkona on sellaiset plus 30 astetta Celsiusta.


Maatilan omasta torikojusta voi napata kotiinviemisiä, jos niitä sattuu olemaan.
Tuoreita on aina vähän miten sattuu - mikä milloinkin on saatu ylös kasvimaalta.
Lihatuotteita on pakastimessa ja lankaa löytyy hyllystä aina.
Nuo  moniväriset pkkuporkkanat ovat kyllä niin herkkua!


...Ja sitten vikaksi tänne vielä tuo pieni ja vanha welsh-poni, Midnight. Säälittää kaveri. Hän ei pääse juuri koskaan tuolta ankeasta betonitarhasta pois. Vaikka ymmärrän, että hänellä on ikää ja vaivana cushingin oireyhtymä ja hevosella se suurentaa kaviokuumeen riskiä. Sitten kun taas vihreä laidunruoho sisältää sokereita, jotka voivat aiheuttaa kaviokuumeen, ollaan tilanteessa, ettei laiduntamiseen välttämättä haluta lähteä. No, onko se sitten hevosenelämää seisoa monta vuotta ja vanheta tylsässä paikassa yksikseen. Ihmettelen usein, miksi täällä ei ole vaikkapa jotain muuta hepoa kaverina. Tilaa kyllä löytyisi. En tiedä, enkä ole jaksanut nyt kysyä. Joskus tuntuu siltä, ettei eläimenpito ole enää kuitenkaan inhimillistä, jos sen elämä joudutaan rajaamaan täysin lajinmukaisesta poikkeaviin olosuhteisiin... Mutta tämä vain minun mielipide ja olen jotenkin aina ihan uupunut, kun harmittaa tuo pikkuponi ja sen selkeä tylsyys ja yksinäisyys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaunis kiitos kommentista :-) Yritän vastata aina jokaiselle, joskus voi olla pientä viivettä…