Pienissä mäissä!


Espoolaisena Peuramaa on ollut ainakin jossain määrin tuttu jo silloin yläasteaioista lähtien, jolloin kaverit morkkasivat Peuriksella kävijöitä. Nolo mäki. Ihan kauheen pieni. Ei siellä nyt kukaan käy. Messilä oli siihen aikaan "eteläisin" mäki, missä espoolainen "juppi" kävi laskemassa ja samalla katu-uskottavuuden säilyttämiseksi tietenkään ei voinut mitään muuta sanoa. 

Mulla oli huono ja hyvä tuuri. Hyvä tuuri oli se, etten koskaan käynyt Peuramaalla. Huono tuuri oli se, ettei meidän perhe käynyt ylipäätään yhtään missään rinteessä. Kamalinta oli se, kun Tapiolassa koulumme rehtori oli lasketteluhullu ja kaikki talviurheilupäivät vietettiin jossain mäissä. Ja luuletteko, että yläasteikäinen kehtaa mennä jonnekin laskettelukouluun, kun eihän siihen aikaan VOINUT tunnustaa, ettei oikeastaan ollut ikinä edes skimbamonoja pistänyt jalkaansa.
 Eli minä sain yleensä sitten nämä päivät jollain tavoin räätälöityä niin, että olin sairaana tai jotain muuta. Kerran olin tosin niin aktiivinen, että ajoin läpi asian, että Messilässä voisi mennä myös ratsastamaan. Muistan vieläkin, kuinka älyttömän lobbaustyön jouduin tekemään koulussa, että me saimme luvan käyttää talviurheilupäivän hevosen selässä "istuen". Rehtorin mielestä ratsastus ei ollut urheilua. Tälle jaksaa nyt jo nauraa. Silloin ei naurattanut.





Mutta mitäs sitten. Kerran tässä vuosia sitten naapuri kertoi, että käyvät vähän väliä Peuramaalla lasten kanssa. Naapurikaan ei osannut itse (kai?) laskea, mutta lapset hän sai hyvin silti mäkeen. Minähän innostuin, koska en todellakaan halunnut omille naperoille sitä kamalaa kohtaloa, että ei osata laskea, jos tulee paha tilanne = koulun urheilupäivä mäessä :-) Meidän isoista pojista etenkin punatukkainen innostui silloin tosi paljon, ja kävi muuten sen jälkeen useamman vuoden ratalaskuvalmennuksessakin. Niin ja paikkahan oli Peuramaa :-) Kyllä niissä pienissäkin mäissä pääsee vauhtiin! 

Kerran tässä sitten olimme perheen kanssa Rukalla, siitäkin on jo aikaa vaikka kuinka monta vuotta. 
Mietin, kehtaako sitä mennä ottamaan yksityistunnin ja opettelemaan tuota mäkilaskua. Ehkä sekään ei ollut se suurin pelko, vaan hissi. Mulla oli ihan kamala hissipelko. En mennyt. Mutta päätin, että ehkä seuraavana vuonna. Sitten tuli se seuraava vuosi ja menin!  Opettelin siis kolmekymppisenä laskemaan! Ei ollut yhtään noloa ;-)






Nyt tässä ennen joulua meidän viidesluokkalainen päätti, että hän aloittaa lautailun.
Sai joululahjaksi laudan ja kurssin, vaikka itse vähän mietin, meneekö ihan hukkaan. Oli nimittäin jo koittanut lautailua muutama vuosi sitten, ja silloin motivaatio ei riittänyt sen treenaamiseen kuitenkaan. 
Nyt riitti! Motivaatio siis. Ja nyt kaveri tulee alas jo TODELLA hyvin! Ollaan oltu mäessä vähän joka toinen ilta. Ja mitä sitten. Minä kun vielä ajattelin, että pikkupojat menevät tämän talven ajan sujuvasti pulkkamäessä, niin eikös tämä toinen heistä - rämäpää - halunnut myös laudalle. Nyt on sitten hänkin sillä tiellä ja sujuvasti tulee alas ja ylös, että äiti toivoo kovasti, ettei nyt aloittaisi slopesta haaveilemaan :-D 

Peuramaalla ei ainakaan väentungoksesta päätellen enää olla noloilemassa. Laskijoita on joka lähtöön. Aloittelijoita on paljon, mutta myös osaavaa porukkaa. Lumilautailijoille on ramppia ja muuta hyppyrinnokkaa tyrkyllä. Vuokraamossa on kivaa porukkaa ja sieltä saa myös ostaa varusteet omaksi oikeasti hyvään hintaan. Meillä on kaikilla omat kamppeet, koska kiertoa riittää ja muutenkin olen laskenut, että se pidemmän päälle kannattaa. Vuokraamossa on myös hyvä huolto. Lumilaudat vahataan 15 euron hintaan. Ne voi jättää illalla ja saa seuraavalla kerralla (seuraavana päivänä) valmiina mäkeen. 

Kahvilassa on aina jonoa viikonloppuisin, mutta istumaan yleensä pääsee. Sieltä saa sellaista snagariruokaa ja kaikenlaista muuta pientä purtavaa. Rahkaa ja banskujakin tarjolla. Tietty kaakaota myös!

Porukkaa on viikonloppuisin ollut nyt tammikuussa ihan älyttömän paljon. Viikolla iltaisin hiljaisempaa. Nimimerkillä siellä myös -20 asteen pakkasessa viime viikolla ollut... Mäet ovat hyvässä kunnossa, (EDIT: Olivat vielä viikonloppuna) ja niitä löytyy joka lähtöön. Tietty pituus aina vähän pieni miinus, mutta kaikkea ei voi saada. Takamäki metsäreitillä on minun suosikki, ja siinä kerkeää jo rinteessäkin olla jonkin aikaa. Peuriksella on kaksi ankkurihissiä, yksi sompa ja yksi taikamatto. 






Mutta sitten vähän bongaamaani rinnemuotiin! Tällä hetkellä tuo pinkki väriskaala näyttää olevan hyvinkin suosittu.  Mitä räväkämpi, sen parempi. Rupesin jo itsekin haaveilemaan tuollaisesta neonoranssinpinkistä takista :-D 

Tykkään ottaa kuvia tunnelmista ja ihmisistä. Edelleenkään en kehtaa kysellä ihmisiltä lupaa, jos saan kuvata heitä blogiini. Pitäisi teettää käyntikortteja, joita iskeä käteen samalla. Voisi auttaa. Siksi taas kuvat tällaisia, että olen yrittänyt pitää ihmiset anonyymeinä. Onneksi toppavaatteet, kypärät ja laskettelulasit auttavat siinä!










Taisi vain olla tämän tammikuun laskut nyt siinä.

Että hitsi vie - tuliko se vesikeli nyt sitten jäädäkseen?!  Toivottavasti ei! Pakkasten paluuta siis odotellessa...


11 kommenttia

  1. Minä laskettelin elämäni ensimmäisen kerran 20-vuotiaana Mt Hoodilla Oregonissa. Ekalla kerralla suoraa päätä kuusen juurelle, miehet vei mut rinteeseen ja siitä vaan sitten alas. Siellä vielä ne rinteet on huomattavasti pidempiä kuin Suomessa. No toistaiseksi se on ainoa kerta mäessä, vieläköhän sitä uskaltaisi mennä laskemaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, ehkä sä menet ens kerralla vähän eka treenaamaan tekniikkaa sinne alamäkeen open kanssa! :-D :-D

      Poista
  2. Hyvä E, mahtava irvistys! Koulun portit auki sopivasti... (Siis hampaisiin viittaan, jos et tunne sanontaa.)
    Nähdään pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ollut hyvä ilme! Joo sä kerroit noista kouluporteista silloin yks kerta, sitä ennen en ollut koko juttua kuullut :-)

      Poista
  3. Minäkin aloitin laskettelu-urani vasta noin 25-vuotiaana silloisen poikaystäväni ja nykyisen mieheni painostuksesta. Taitojen puolesta sanon aina olevani aloittelija jo yli 25 vuoden ajan ja hissikammo löytyy vieläkin! Emme ole harrastaneet lähimäkiä, vaan laskettelu on ollut perheemme (4 lasta) yhteisolon muoto Lapin, Himoksen tai Alppien merkeissä. Olemmekin todenneet mieheni kanssa että ilman jälkikasvua meitä ei enää saisi palelemaan/ rasittumaan niihin olosuhteisiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vähän luulen, ettei mekään kovasti rinteeseen mentäisi ilman lapsia. Vaikka se onkin kivaa! Itse pelkään liikaa vauhtia. Mulla ei ole enää tämän ikäisenä sellaista luottoa itseeni, että en uskalla jotenkin antaa vain mennä. Sama juttu ratsastuksessa, kun en uskalla enää hypätä. Musta ei varmaan mitään loistolaskijaa koskaan tule, mutta kunhan pääsen mäet järkevästi alas, niin olen tyytyväinen. Olen huomannut, että opettajalta saa aina kivasti vinkkiä ja kerran kaudessa on hyvä ottaa tunti pari ainakin niin. Alpit onkin vielä meillä näkemättä, olisi kyllä hienoa joskus päästä :-)

      Poista
  4. Me ollaan ehditty kerran Peuramaalle tänä vuonna. Pienempi on kiva paikka siinäkin mielessä, että pojat voi päästää aika huoletta menemään. Itse olen laskenut tosi vähän, enkä päässyt kursseille silloin aikanaan. Olen tosi iloinen, että pistin pojat laskettelukouluun ja tykätään kaikki lasketella. Hiihtolomalla lähdetään Alpeille ihka ekaa kertaa, jee! Ihanat kuvat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau Alpeille! En ole itse koskaan käynyt. Mutta ollaan käyty sitten taas tuolla esim. Whistlerissä Kanadassa, jossa oli olympialaisetkin. Eikös olekin kiva tämmöinen perhelaji tämä mäkien laskeminen :-) Musta se on hauskaa, että voi kaikki osallistua! Ja se on totta, että Peuriksella voi lasten antaa hyvin mennä. Tosin isot pojat nyt menneet jo vuosia itsekseen ja Rukallakin pärjäävät paremmin kuin minä. Terkut :-)

      Poista
  5. Olen aloittanut Peuramaalla jo 70- luvulla 6 veenä, samoin omat lapseni ovat siellä oppineet. Mahtava paikka sopivan matkan päässä. Me pidettiin Messilää nolona, piti päästä Kalpalinnaan yläasteella ;)
    Ihan sama mikä laji, kunhan ulkoilu ja liikunta on mielekästä. Itse rakastan talvilajeja. Meillä tytöt aloittaneet sekä suksilla, että laudoilla. Maastohiihto onkin ollut sitten jo vaikeempaa, sekä henkisesti, että teknisesti.
    Årekin on hyvä vaihtoehto hiihtolomille. Björnenin puolella voi hyvin laskea pienemmätkin mäkeen keskenään ja juoda aamukahvit itse rauhassa mökissä. Lapsilla on ollut walkie-talkit mukana (silloin vasta yli 10veet omistivat kännyköitä) ja lappu taskussa omalla nimellä ja vanhempien yhteystiedoilla varustettuna haaverien varalta, kun eivät puhuneet muita kieliä kuin Suomea. Lapuille ei onneksi koskaan tullut käyttöä.
    Ihana fiilis välittyy kuvistasi!




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei eikä! Oliko Peuramaa jo 70-luvulla, en oikeasti tiennyt! Joku ihme mielikuva, että se olisi vasta 80-luvulla tullut. No aina oppii! "Kalpis" oli muuten toinen tällainen hyvä paikka. Kerran ne koulun hiihtoreissut suuntautuivatkin sinne. Maastohiihdosta muuten samat huomiot. Hyvin pysyneet murtsikkasukset käyttämättöminä tuossa varaston ovella tänäkin talvena :-D :-D

      Poista
    2. No en nyt sitten ole ihan varma tuosta vuosiluvusta, mutta tooosi kauan aikaa sitten kuistenkin ;)

      Poista

Kaunis kiitos kommentista :-) Yritän vastata aina jokaiselle, joskus voi olla pientä viivettä…

Back to Top